29. toukokuuta 2015

avautumista: itsensä ruoskintaa, motivaation etsintää



Kuten ootte varmaan huomaatte, niin tää mun aktiivisuus on ollu viime aikoina ihan uskomattoman mahtavaa. Vois melkein sanoa, että nyt on menny moti tähän touhuun. Ei vaan huvita. Tai oikeestaan huvittais, mut tuntuu etten saa aikaseks mitään ja jos saan, ni se on keskinkertasta moskaa. Niinpä ajattelin kirjotella itsensä ruoskinta -postauksen, koska sillähän tunnetusti se valokuvausmotivaatio löydetään.

Suurin ongelma tällä hetkellä on yleinen mielikuvituksettomuus. Teknisesti hyviä kuvia voi ottaa siitä samasta kivestä tai kannosta kolmesataakuuskytviis päivää vuodessa, mut ei ne kivoja silti oo. Kovin ristiriitasta, koska mä kyllä varsin hyvin tiedän, ettei tekninen onnistuminen vaan riitä. Mikään ei oo niin ärsyttävää, ku se että tiedät hyvin missä mättää mut syystä tai toisesta ei vaan saa asialle tehtyä mitään. Laiskuus, kykenemättömyys, kaavoihin kangistuminen.

Toki ongelmana on vielä vähän toi tekninen onnistuminenkin, varsinkin kuvankäsittelyn saralla oon jääny tosi pahasti jumiin. En uskalla kokeilla mitään uutta, en harjottele, en näe tarpeeks vaivaa. Toitotan itekin monien muiden mukana jälkikäsittelyn merkitystä ja sit päädyn itse käsittelmään kuvat kovin laiskasti samalla kaavalla: suoristus, rajaus, valkotasapaino, joskus värit ja kontrastit, terävöitys. Tavallisistakin kuvista sais niin paljon mielenkiintosempia, kun jaksais vaan nähdä vaivaa.





Tällä hetkellä kuvausmotivaatiota syö melko voimakkaasti myös ajan puute. Vietän viikosta sen viis päivää valtion vihreissä ja viikonloppusin tulee tehtyä kaikkea muuta kuin tartuttua kameraan. Aina en ole ees kameran kanssa samassa osoitteessa vaikka kuvattavaa oliskin. Kevät ei myöskään miellytä mua: alkukevään kaikki on sitä ikuisuusharmaata ja sitte kaikkialta alkaa puskee se kesän tylsä vihreys. Oon myös aika mielikuvitukseton ton kevään  suhteen, kun  kaikki kuvattava tuntuu olevan juurikin niitä talven jäljiltä esiin puskevia kasveja...

En osaa päättää, onko suurempi ongelma kuvien ottamisen suhteen toi piski vai se että kierrän kerrasta toiseen samoja polkuja. Ehkä molemmat. Neljän ja puolen vuoden jälkeen ei samasta koirasta vaan voi saada kovin kivoja pönötyskuvia. Ei sillä oo mitään merkitystä, vaikka siellä taustalla olis joku eri metsätie, kun se koira on sama, kuvakulma on sama, rajaus ja väritkin hyvässä tapauksessa. Toisaalta uskon myös siihen, että loputtomiin ei saman reitin varrelta voi saada kivoja kuvia. Varsinkaan keskellä ei mitään, kun mikään ei tunnu juuri muuttuvan.

Ei se edes vaadi kovin paljon pakata sitä kamerakalustoa autoon ja huristella kauemmas tai muualle kuin yleensä. Ei vaadi paljoa etsiä erilaisia kohteita, käyttää erilaisia rajauksia ja kuvakulmia. Vähän vaatii nähdä vaivaa opetella uudenlaisia jälkikäsittelytyylejä, muttei sekään juuri muuta kuin vähän istumalihaksia ja vaikka googlettelua tai ihan vain kokeilua.

Oon vakavasti harkinnu kameran laittamista hetkeks hyllylle odottamaan, että se motivaatio kaivais itsensä esiin. Mut oon kuitenki tullut siihen tulokseen, että se motivaatio pitää kaivaa ihan ite eikä vaan odottaa. Ryhtiliikettä mä kaipaan enkä taukoa.







7. toukokuuta 2015

lumessa polku, ovessa salpa








Maailman paras syy lähteä Lappiin, porot! Tahtoisin vain oman pienen poron takapihalle. Just noin herttasen kun ekassa ja vikassa kuvassa esiintyvä symppistapaus. Vihdoin voitte myös huokaista helpotuksesta, matkan kaikki kuvat on nyt julkaistu. Seuraavaksi saadaankin jotain tuoreempaa materiaalia, ehkä jo keväisempää!

3. toukokuuta 2015

räiskis poksis!




Hyvin voi julkaista uuden vuoden kuvia vapun jälkeenkin vielä!
Muistuttelen muuten edelleen kysymyspostauksesta, se ei tällä kysymysmäärällä tule toteutumaan, joten aktivoitukaa!